Taisin syntyä luomaan. Siltä ainakin nykyään tuntuu.

Taistelin nuorempana taiteellisen itseni kanssa, lapsesta saakka olen ollut äärettömän itsekriittinen ja ajattelinkin kaikkien lahjojen siunaantuneen isosisarukselleni. Olemmehan kuitenkin tunnettua taiteilijasukua, verestä tämän ei pitäisi olla kiinni. Omasta mielestäni en osannut, ainakaan riittävän hyvin. Ala-asteella voitin piirrustuskilpailuja omasta mielestäni huonoilla töillä. Luovuin nopeasti piirtämisestä ja maalaamisesta, hetken kuluttua myös musiikin soittamisesta. Laulajakaan en varmasti ollut. Kirjoittamisesta pidin, mutten tiennyt mitä silläkään taidolla olisin varsinaisesti tehnyt. Jostain syystä en koskaan saanut muodostettua tervettä itseluottamusta. Oman polun etsiminen oli kivikkoinen tie.

Viihdyin lapsesta saakka kamera kädessä. Kuvien ottaminen oli mieleistä, siihen ei liittynyt paineita eikä itsekriittisyyttä. Se oli kuplan ulkopuolelta, jotain mitä lähipiirissäni ei juurikaan harrastettu. Minulla ei ollut mahdollisuutta vertailla itseäni muihin. Valokuvaus otti tuulta purjeisiin tallilla, missä aloin kuvata päivän tapahtumia. Teimme omia elokuvia ja muita lyhyitä videoita, jonka kautta pääsin kiinni YouTuben maailmaan. Vuosien varrella kokemusta karttui, nopeasti olinkin se Veera jolla on se kamera.

Suosio sai alkunsa YouTubessa, jossa keräsin itselleni nelinumeroisen joukon seuraajia. Videoitani katsottiin ulkomailla asti, nautin kovasti visuaalisesta kerronnasta. Päädyin loppupelissä kuitenkin rajun koulukiusaamisen kohteeksi muunmuassa hevosharrastukseni että editoinnin vuoksi, joka sai minut poistamaan koko käyttäjän. Olisinpa tuolloin tiennyt esimerkiksi videoitten piilottamisesta. Kaikki tekeleeni, työni, panokseni katosivat tuolloin bittiavaruuteen pienessä hetkessä. Lopetin myös ratsastuksen pariksi vuodeksi ryhmäpaineen alla välttääkseni kiusaamisen. Heppatyttönä oleminen oli tuohon aikaan oikeasti yksi rankimmista titteleistä mitä olen kantanut. Kiusaaminen nyt tosin ei loppunut tuohon, se vain muutti muotoaan.

Suunnittelin noihin samoihin aikoihin myös Bloggerin pohjaan nettisivuja ja ulkoasuja. Koodaaminen minulta on luonnistunut jo ala-asteella, tässä vaiheessa osasin jo paljon. Jatkoin puuhastelua Bloggerin parissa ja valokuvasin satunnaisesti muita ihmisiä. Yläasteen viimein loputtua aloitin lukion, jonka lopetin kesken ensimmäisen vuoden.

Olen koko elämäni kokenut Rovaniemen ihmisineen epämiellyttävänä ympäristönä, jossa en saa olla oma itseni. Ryhmäpaine ja kiusaaminen olivat saaneet alkunsa jo ensimmäisellä luokalla, eikä loppua näkynyt. Tilanne kiihtyi entisestään lukiossa ja voimavarojeni loputtua tein elämäni parhaan päätöksen. Halusin jonnekkin, missä kukaan ei tunne minua. Halusin oikeasti vain elää niin kuin normaali ihminen, ilman ulkopuolista painetta. En koskaan ymmärtänyt miksi olin valikoitunut yleiseksi silmätikuksi. Myönnän, että olen herkkänä ihmisenä antanut ulkopuolisten henkilöiden vaikuttaa omiin tekemisiini ja hyvinvointiin, joka on ehkä altistanut minua kiusaamisen kohteeksi joutumiselle. En yksinkertaisesti vain osannut tehdä asialle mitään muuta kuin muotoutua paineen alla ihmiseksi joka en ole.

Muutin pois kotikaupungistani ja aloitin puhtaalta pöydältä Oulussa. Oulussa varsinainen valokuvaajan urani vasta alkoi, välivuodella asiakkaita saattoi olla useita päivässä ja kevytyrittäjänä oli helppoa hoitaa asioita. Kiinnostuin kuvanmuokkauksesta ja graafisesta suunnittelusta enemmän. Seuraavassa yhteishaussa hainkin kouluun Helsinkiin. Sain koulupaikan ja aloitin opinnot painoviestinnän parissa, eli painotekniikkaa ja graafista suunnittelua samassa paketissa. Olin katketa riemusta. Koulukaverini olivat ihania, avoimia ja ystävällisiä. Jos luette tätä, kultasitte minun käsitykseni koulun käynnistä. Kiitos kun olette.

Pari vuotta myöhemmin valmistuin koulusta ja minulla oli täydet valmiudet tehdä omaa juttuani isommin. Itsevarmuuteni oli kasvanut, olin saanut työstää omia asioitani rauhassa kenenkään puuttumatta. Terveet ihmissuhteet kasvoivat ja kaikki huonot jäivät taakseni. Tällöin syntyi ajatus jättää vanha yrityksen nimi taakse ja aloittaa jotain aivan uutta. Mietintä oli armotonta, mikään nimi ei tuntunut sopivan. Halusin nimen joka on lyhyt, helposti muistettava, toimii suomalaisen että ulkomaalaisen suussa hyvin. Sointuu kauniisti, antaa mukavan mielikuvan. Pehmeä, kevyt ja taianomainen.

”LUMINOUS”

/ˈluːmɪnəs/

giving off light; bright or shining.


Luminous sanasta vääntyi Lumio. Lumio oli kuitenkin jo toisen yrityksen nimi Suomessa, joten jätin asian mietintämyssyyn. Myöhemmin tulin tulokseen että Lumios toimisi aivan yhtä hyvin yritykseni nimenä ja se muistuttaa entisestään sanaa luminous, valoisaa. Heleä, kirkas, toivoa antava. Nimi oli kaunis, niinpä aloin viljellä sitä joka puolelle. Muunmuassa Kaupparekisteriin, jolloin yritys sai siivet.

Lumioksen lisäksi ehdin työskennellä myös palkallisessa graafikon/mediatuottajan roolissa kartuttaen kokemusta laajemmista kokonaisuuksista. Tuona aikana panostin kaiken aikani töihin että omaan yritykseeni, kasvutarina alkoi hipoa huippuaan. Opin äärettömän paljon teknisiä asioita tuona aikana ja motivaationi oli liekeissä, tämä aika oli todella tärkeää itselleni yrittäjyyden kannalta. Itseluottamus on katossa, en varmasti ole koskaan uskonut itseeni näin paljoa siinä mitä minä teen. En muistanut enää edes ulkopuolisten ihmisten olemassaoloa.

Vuonna 2020 olen työskennellyt ahkerasti yrityksessäni. Lisäksi itseluottamus on nostanut pintaan aiemmin uponneita asioita, esimerkiksi maalaamisen ja piirtämisen. Nautin molemmista nykyään täysin siemauksin, enkä todellakaan ole kokenut olevani huono kummassakaan. Päinvastoin. Sydän toi takaisin Lappiin, tuntuu että kaikki palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. En ole edes vaivautunut miettimään mitä muut siitä ajattelevat. Oikeastaan lakkasin jossain kohdassa miettimästä muita täysin, se oli se piste kun päästin itseni irti.

Tarina matkalta on melko huikea, ainakin kun näin jälkijunassa miettii. Jotainhan tässä on väkisinkin rokattu oikein. Kiitos sinulle, kun olet täällä tänään.